Jari Metsälä

Kuten jokainen - ainakin tätä blogia lukemaan päätynyt -  on varmaan huomannut, että minä ja muut Liberaalit pidämme ensisijaisena poliittisena tavoitteenamme yksilönvapautta.  Se ei kuitenkaan itsessään tee meistä mitenkään poikkeavaa yleisestä poliittisesta kentästä. Jos olette koskaan tutkineet muiden puolueiden aatteita tai tavoitteita, niin olette todennäköisesti huomanneet melkein kaikkien puolueiden olevan periaatteessa enemmän tai vähemmän samalla asialla. Olen kerännyt oheen muutamia otteita muiden puolueiden kirjoituksista:

Kokoomus:

”Yksilöiden vapaus ajatella ja toimia itsenäisesti sekä vähemmistöjen oikeudet ovat vapausaatteiden ydinasioita.”

Vihreät:

”Me uskomme ihmisiin ja vapauteen sen kaikissa muodoissa.”

Keskusta:

”Keskustan aatetta ja arvoja kuvaa parhaiten vastuullinen vapaus. Ihminen on vastuussa omista tekemistään ja valinnoistaan ennen kaikkea itselleen.”

SDP:

”Ihmisillä on oikeus elää vapaina riippumatta henkilökohtaisista ominaisuuksista tai taloudellisista lähtökohdista. Heille kuuluu vapaus kaikessa, mikä ei vahingoita muita ihmisiä, ympäristöä tai yhteiskuntaa.”

RKP:

”Vapaus ja oikeudenmukaisuus ovat yksilön ja ihmiskunnan edistyksen perusta.”

Vasemmistoliitto:

”Vasemmisto tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yksilö elää vapaana ja voi kehittää itseään rajoittamatta muiden vapautta.”

Suomen kommunistinen puolue:

”Todistiko sosialismin rakentamisen epäonnistuminen Neuvostoliitossa ja eräissä muissa maissa sosialismin mahdottomaksi? Mitä opetuksia se antoi, erityisesti meille kommunisteille? - Se osoitti, miten ratkaisevan tärkeää on rakentaa kansanvaltainen hallinto, turvata demokraattiset oikeudet ja yksilön vapaus.

…

Sosialismi on varsin pitkä kehitysvaihe, jonka tuloksena syntyy kommunistinen yhteisö, jossa itse kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytys. ”

Jos kerran suurin osa muistakin puolueista ajaa vähintään jossain määrin yksilönvapautta, niin mihin Liberaaleja tarvitaan? Vastaus on, että jonkun on tarkoitettava sitä mitä sanoo.

Yksilönvapaus on niin jalo aate, että se on otettu mukaan melkein kaikkien puolueiden ohjelmiin ilmeisesti vain sen tuoman imagollisen nosteen takia. Tämän voi päätellä puolueiden käytännössä tekemistä päätöksistä, jotka eivät ole noudattaneet yksilönvapauden periaatetta. Toinen selittävä tekijä on tietenkin vapauden käsitteen eri tulkinnat. Liberaalit kannattavat negatiivista vapautta, mikä nimestään huolimatta on sitä ainoaa rakenteellisesti mahdollista eli parempaa ja todellista vapautta.

Jos yksilönvapautta nykyisin kunnioitettaisiin muiden toimesta, niin miksi Suomessa

- ei voi julkisesti esittää kaikkia omia mielipiteitään?

- muutamalla uskonnolla on muita virallisempi asema?

- vain miehillä on (ja ylipäätään on) asevelvollisuus?

- vain avioliitossa elävät henkilöt voivat hakea adoptiota?

- kouluissa on pakkoruotsi?

Nämä nyt vain muutamina esimerkkeinä mainitakseni. Yksilönvapauden ei tule olla vain pelkkää sanahelinää juhlapuheissa, vaan sen tulisi toimia ohjenuorana kaikissa poliittisissa päätöksissä. Vain siten saamme sellaisen elinympäristön, jossa jokainen voi olla omalla laillaan onnellinen ilman, että hänen tarvitsee muuttua itse tai muuttaa muita.

Onko parempi, että puolueet ottavat tavoitteekseen yksittäisiä (jopa ristiriitaisiakin) asioita, joista sitten yritetään koota puolueen linja vai se että tavoitteet muodostavat jo alunperinkin loogisen kokonaisuuden, jossa on selkeä punainen lanka jota voi soveltaa asiaan kuin asiaan? Osaatko sinä arvata ennakolta miten äänestämäsi ehdokkaat ottavat kantaa esille tuleviin asioihin, jotka eivät ole olleet vaalien aikana esillä?

Kapitalismia on lähiaikoina paljon parjattu. Kyseessä on kuitenkin sijaiskärsijä. Oikea kohde ei pitäisi olla kapitalismi vaan jokin ihan muu. Siksi kapitalismi tarvitsee omat puolustajansa.

Kapitalismi tarkoittaa omaisuuden ja tuotantovälineiden yksityistä omistusta sekä vapaaehtoisia taloudellisia päätöksiä. Lisäksi kapitalismissa toiminnan motiivina on taloudellinen voitto. Kaikki nämä ovat positiivisia asioita.

Yksityinen omistus takaa yhteistä omistusta paremmin omaisuuden kunnossapidon ja hyödyntämisen. Yksityisessä omistuksessa omaisuudesta huolehtiminen on selkeää ja vastuu käytännössä on pääsääntöisesti sellaisella henkilöllä, jonka omaan etuun kuuluu huolehtia omaisuudesta parhaalla mahdollisella tavalla. Lisäksi omaisuuden laiminlyönnin seuraus on selkeä. Yhteisessä omistuksessa kaikki tämä hämärtyy. On vaikeaa oikeudenmukaisesti määrittää käytännössä kenen pitäisi päättää yhteisen omaisuuden käyttämisestä tai hallinnoida sitä. Yhteisen omaisuuden hallinnoijalta usein puuttuu suora side oman edun ja omaisuuden käytön väliltä. Tämä johtaa välinpitämättömyyteen ja liialliseen riskinottoon.

Vapaaehtoisten taloudellisten päätösten suhteen tilanne on vieläkin selkeämpi. Vastakohtana kun on pakotetut taloudelliset päätökset. Millainen ihmisten elämä olisi, jos taloudelliset päätökset olisivat pakotettuja? Kuka voisi pakottaa ja keitä? Mikä oikeus pakottajalla olisi pakottaa ja mikä velvollisuus pakotettavalla olisi totella? Mistä voi tietää aina pääsevänsä haluamalleen puolelle pakottamista? Pakottaminen lisäksi vaatii aina väkivaltaa tuekseen ja aiheuttaa motivaation puutetta pakotettavissa.

Taloudellinen voitto toiminnan motiivina on myös positiivinen asia, vaikka vaatiikin näistä kenties eniten analysointia. Otetaan ensiksi käsittelyyn vastakohta. Eli, jos toiminnan motiivina olisi taloudellinen tappio. Taloudellinen tappio tarkoittaa käytännössä omaisuuden turmelemista. Eli ensin ostat jotain, joka on esimerkiksi kymmenen yksikön arvoista ostohetkellä. Sitten myyt sen sen yhdeksällä yksiköllä. Olet turmellut omaisuutta yhden yksikön arvosta. Jos et olisi tehnyt mitään, niin maailmassa olisi omaisuutta edelleen kymmenen yksikön arvosta eikä yhdeksän yksikön arvosta. Looginen seuraus on siis, että toiminnan motiivina pitäisi vähintään olla nollatulos, jotta omaisuutta ei turmeltaisi. Toisaalta nollatulos tarkoittaisi sitä, että toiminnasta ei ole ollut omaisuuden arvon suhteen mitään hyötyä. Maailma olisi ollut ihan yhtä hyvä, jos et olisi tehnyt mitään. Taloudellinen voitto kertoo siitä miten paljon arvokkaammaksi teit omistuksessasi olevan omaisuuden muiden silmissä. Voittoa ei voi itse määrätä, joten muiden ihmisten pitää olla sitä mieltä, että loit maailmaan jotain hyödyllisempää kuin siellä aiemmin jo oli. Ja mitä enemmän voittoa teet, niin sitä useamman ihmisen pitää olla sitä mieltä, että olet luonut maailmaan jotain hyödyllisempää kuin siellä jo oli. Minun mielestäni tämä on selkeästi positiivinen asia ja hyvä toiminnan motiivi.

Valitettavasti kapitalismia syytetään monista sellaisista asioista, joihin kapitalismi ei ole mitenkään syyllinen. Kapitalismi ei ole syyllinen ihmisten ahneuteen. Kapitalismi päinvastoin järjestelmänä valjastaa ihmisten ahneuden palvelemaan hyväntekeväisyyttä. Kun ahne ihminen yrittää kapitalistisessa järjestelmässä kerätä itselleen mahdollisimman paljon omaisuutta, niin sen tulee tapahtua voiton tavoittelun kautta. Ja kuten jo todettua, niin voittoa tavoitellessaan ihminen tulee aina luoneeksi maailmaan jotain muiden ihmisten mielestä hyödyllisempää kuin siellä oli ennen hänen toimiaan. Kapitalismissa ahneus ei ole enää ongelma, kuten se on pakon sisältämissä järjestelmissä, joissa omaisuutta voi kerätä ilman voiton tavoittelua.

Kapitalismi ei myöskään pakota ihmisiä toimimaan vastoin tahtoaan. Tämän pitäisi olla selvää jo pelkästään kapitalismin määritelmään nojautuen. Kapitalismin määritelmään sisältyy taloudellisten päätösten vapaaehtoisuus. Kapitalismiin ei myöskään kuulu väkivalta, jota tarvitaan ihmisten pakottamiseen.

Kapitalismi ei johda siihen, että kaikki omaisuus tulisi olemaan vain muutamien harvojen käsissä. Tämän estää ihmisten erilaisuus ja epätäydellisyys. Vaikka joku ihminen onnistuisi elämänsä aikana keräämään suuren omaisuuden, niin yleensä jo seuraava tai vähintään sitä seuraava perillinen onnistuu laittamaan omaisuuden taas uudelleen kiertoon.

Kapitalismi järjestelmänä ei ole syyllinen siihenkään ettei se tuota täydellisiä tuloksia. Mikään järjestelmä ei tuota täydellisiä tuloksia, koska toimijat eivät ole täydellisiä. Kapitalismi on itsekorjaava järjestelmä, joka yrittää hakeutua parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen palkitsemalla hyvistä teoista ja rankaisemalla huonoista. Lisäksi se yrittää minimoida ihmisten heikkouksien vaikutukset tai jopa kääntää ne hyödyksi muille ihmisille.

Kapitalismia ei harrasteta Yhdysvalloissa. Monesti kaikki mitä tapahtuu Yhdysvalloissa liitetään kapitalismiin. Yhdysvalloissa ei ole enää pitkään aikaan ollut kapitalistista talousjärjestelmää. Yhdysvalloissa on nykyään suuri julkinen talous ja erityisen paljon erilaisia valtion takaamia etuuksia tietyille yrityksille. Siellä on siis jonkinlainen suosikkitalous, joka välttämättä johtaa erilaisiin vinoumiin ja vaikeuksiin. Yhdysvaltojen vaikeudet ja ongelmat eivät siis yleensä ole kapitalismin vaikeuksia vaan suosikkitalouden vaikeuksia.

Jos sinä et pidä yksityisomistukseen, vapauteen ja väkivallattomuuteen perustuvasta järjestelmästä, niin millaisesta järjestelmästä sinä sitten pidät? Mitkä maat ovat olleet historiallisesti miellyttävämpiä paikkoja asua ja elää - sellaiset, joissa on ollut lähimpänä kapitalismia oleva talousjärjestelmä vai sellaiset, joissa on ollut eniten päinvastainen talousjärjestelmä?

On yllättävää miten melkein kaikki nykyiset puolueet ja poliitikot ovat jättäneet valtion menojen leikkauksen pois harkittavien vaihtoehtojen joukosta, kun mietitään miten valtion taloutta tulee hoitaa. Eikö ole mitenkään mahdollista, että valtio olisi saattanut ajan saatossa hieman innostua tekemään sellaisia asioita, joista voitaisiin nyt luopua? Onko meidän vain pakko rahoittaa valtion toimia enenevässä määrin ilman kritiikkiä sille, mitä valtio meiltä keräämillään rahoilla tekee?

Yksittäisen ihmisen taloudessa on selvää, että jos rahan tulo vähenee, niin menoja on leikattava. Nyt valtion tulot ovat vähentyneet, mutta silti valtion menoja ei edes harkita leikattavan. Jotenkin kuvitellaan, että valtion kulutus on paljon tärkeämpää kuin ihmisten kulutus. Ihmisiltä voidaan ottaa rahaa, mikä vähentää heidän kulutustaan, jotta valtio voi kuluttaa niinkuin ennenkin tai jopa hieman enemmän kuin ennen.

Valtion roolia kuluttajana perustellaan usein sillä, että se jatkaa toimintaansa varmasti lamassakin. Valtion yltiöpäistä kuluttamista laman tai taantuman aikana kutsutaan elvyttämiseksi. Elvyttämisen sanotaan olevan välttämätöntä talouden saamiseksi taas nousuun. Tämä ei pidä paikkaansa. Nykyinenkään taantuma ei johdu siitä, etteikö olisi kulutettu tarpeeksi. Taantuma johtuu juuri päinvastaisesta ilmiöstä. Ongelma oli siinä, että kulutettiin liikaa. Säästöjä ei ollut tarpeeksi. Luottamuksen romahdus finanssijärjestelmässä aiheutui erityisesti pankkien, mutta myös muiden yritysten, kassavarantojen puutteen vuoksi eli säästämisen puutteen vuoksi. Luottamuksen palauttaminen luonnollisesti tulisikin säästämisen kautta eikä kuluttamisen kautta. Kaiken tämän takia ihmiset toimivat nyt paremmin kuin valtio, koska he enimmäkseen säästävät ja valtio vaan kuluttaa edelleen. Taloudella menisi siis paremmin, jos valtio ei elvyttäisi ja ihmiset saisivat pitää rahansa.

Mistä valtio sitten voisi luopua? Minun mielestäni hyvinkin monesta asiasta. Aloitetaan helpolla kohteella. Valtion tulisi luopua ylimääräisestä byrokratiasta. Hyvä esimerkki ylimääräisestä byrokratiasta on sosiaaliset tukijärjestelmät. Jo monikon välttämätön käyttäminen kertoo, että rahaa menee liikaa jonnekin muualle kuin sitä tarvitseville. Sosiaalituki hoituisi  hyvin yhdellä ainoalla kevyellä järjestelmällä: negatiivisesta alkavalla verotuksella. Yleisestikin verotusta voisi selkeästi yksinkertaistaa, jolloin hallinnointiin ei menisi niin paljon kustannuksia.

Selkeämpiäkin kohteita toki löytyy. Seuraavassa listaa eräistä mielestäni kokonaan poistettavissa olevista kulueristä (kuluerien lähteenä toimi esimerkiksi: www.netra.fi): maataloustuet, kulttuurituet, huippu-urheilutuet, puoluetuet, yritystuet, tuki varustamoliikkeille, tuki työnantajille, energiatuki maa- ja puutarhataloudelle, energiaverotuki, Ahvenanmaan erityiskulut, kirkollisavustukset, patenttijärjestelmä, kehitysapu, Matkailun edistämiskeskus, Tekes, Geologian tutkimuskeskus, Tulli, Tilastokeskus, kriisinhallintajoukot, Museovirasto, Kilpailuvirasto, Suomenlinnan hoitokunta, Valtion taidemuseo, TE-keskukset, VPU Pukutehdas Oy:n tukeminen ja Yleisradio. Vaikka monikaan tuskin on listasta kanssani täysin samaa mieltä, niin uskoisin kuitenkin, että siltä löytyy useampiakin sellaisia kohteita, joista moni voisi olla samaa mieltä. Miksi siis minkään listalla olevan kohteen rahoituksen vähentämisestäkään ei yleisesti puhuta vaihtoehtona?

Onko sinun mielestäsi kaikki se mitä valtio nyt tekee välttämätöntä ja haluatko sinä rahoittaa kaiken sen?

Perinteisesti politiikassa on käytetty jaottelua oikeistoon, vasemmistoon ja keskustaan. Oikeiston on ajateltu olevan rikkaiden asialla ja vasemmiston köyhien asialla. Keskusta on sitten saattanut tarkoittaa vähän mitä milloinkin, mutta Suomessa yleensä sitä, että ollaan maaseudun asialla. Ottamatta nyt kantaa siihen, että mitkä nykyiset puolueet sopivat mihinkin kategoriaan käytän näitä perinteisiä termejä juuri siinä muodossa kuin yllä kuvasin.

Jos ja kun poliittisen toimijat sopivat näihin kategorioihin, niin siitä muodostuu yhteiskunnalle ongelma. Ongelma on se, että aina joltain varastetaan toisen hyväksi. Aloitetaan keskustasta. Kun keskusta ajaa maalaisten asiaa, niin silloin he yrittävät ryöstää kaupunkilaisilta ja antaa saaliit maalaisille. Tätä toimintaa kutsutaan maataloustuiksi ja nykyisin käytetään myös ruoan ALV:n erikoiskohtelua yhtenä keinona saattaa ihmisiä elinkeinojen kautta eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden. Jostain syystä on muodostunut yleisesti hyväksytyksi ottaa rahaa kaikilta ja antaa sitä maatalousyrittäjille. Minusta se on selvää varastamista. Seurauksena tästä on se, että maatalous ei ole tehokasta. Ruokaa tuotetaan sellaisissakin oloissa, joissa se ei ole todellakaan kannattavaa (ilman tukia) ja näinollen ruoka on ihmisille kalliimpaa kuin sen olisi tarpeellista olla. Sitten sanotaan, että meidän pitää laskea ruoan ALV:tä alemmas, kun ruoka on niin kallista. ALV:n alennus ruoan osalta kuitenkin lopulta vain epätasapainottaa elinkeinotoimintaa ja antaa uuden epäsuoran tuen maataloudelle ja tietylle elinkeinoalalle. Onneksi tälläinen varastaminen on “vain” epäoikeudenmukaista, mutta se ei vielä nykyisellään ole päässyt romahduttamaan koko taloutta.

Vasemmisto taas haluaa varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Tietenkin taustalla on jonkinlaista hyvää tarkoitusta, mutta hyväkään tarkoitus ei oikeuta varastamista. Lisäksi tässä varastamisen muodossa on se huono puoli, että tehokkaasti tehtynä se lopulta johtaa koko talouden romahdukseen. Rikkailta varastaminen johtaa siihen, että varastettavat lopulta loppuvat. Rikkaita ei ole ylenmäärin ja jos heiltä viedään varastamalla rahat, niin kenen rahat seuraavaksi viedään? Kuka haluaa rikastua, jos rikastumisen jälkeen rahat viedään muiden taskuun mitään kysymättä?

Oikeiston suorittama varastaminen on kuitenkin kaikista ovelinta. He varastavat köyhiltä ilman, että köyhät sitä edes huomaavat. Lisäksi köyhät eivät lopu vaan aina riittää niitä, joilta varastaa. Lisäksi talouskin pyörii vielä kohtuullisesti, kun oravanpyörästä on mahdollista päästä jotenkin pois. Miten tämä varastaminen sitten tapahtuu? Eräs keino on tietenkin antaa tietyille teollisuuden aloille tai tietyille yrityksille erilaisia tukimuotoja, mutta kokonaisuuden kannalta suurin huijaus on kuitenkin nykyinen rahajärjestelmä. Nykyisestä rahajärjestelmästä hyötyvät eniten ne tahot, jotka ovat lähellä keskuspankkeja. Se, jolta varastetaan on tavallinen ihminen (työntekijä/työtön/eläkeläinen/opiskelija). Selitys varastamiselle on siinä, että raha ei perustu mihinkään konkreettiseen. Keskuspankki voi lisätä rahan määrää harkintansa mukaan. Kun rahan määrää lisätään, siitä aiheutuu inflaatiota. Aiheutuva inflaatio ei kuitenkaan ole välitön vaan se vaikuttaa viiveellä. Eli kun keskuspankki on tehnyt lisää rahaa ja laittanut sen käyttöön, niin hetken aikaa tuon lisätyn rahan arvo on sama kuin taloudessa ennen lisäystä olleen rahan arvo. Talous huomaa vasta vähän myöhemmin, että rahan kokonaismäärä on kasvanut ja korjaa siinä vaiheessa rahan arvoa. Kuitenkin tuossa välissä monet keskuspankkia lähellä olevat tahot ovat voineet käyttää uutta rahaa “vanhalla arvolla”. Siinä vaiheessa, kun raha lopulta päätyy tavalliselle kuluttajalle on inflaatio tietenkin jo päässyt korjaaman rahan arvon rahan uutta määrää vastaavaksi. Eli sama raha on kierrossa eri arvoista eri vaiheissa. Toinen rahajärjestelmän oveluus on pankkien erivapaus käyttää sellaista rahaa, jota niillä ei ole. Pankit voivat lainata ulos sellaista rahaa mitä heillä ei ole koskaan ollutkaan. Tämä antaa pankeille hyvin oleellisen edun muihin yhtiöihin ja tietenkin ihmisiin nähden. Pankit ovatkin päässeet sellaiseen asemaan, että niiden ei tarvitse enää piitata markkinatalouden normaaleista säännöistä. Poliitikot eivät enää uskalla päästää niitä kaatumaan silloinkaan, kun niiden selkeästi pitäisi kaatua. Kuitenkaan tälläinen ovela varastaminenkaan ei ole oikein. Tästäkin varastamisen muodosta on seuraamuksia. Eräs seuraus on talouden syklisyys. Välillä taloudella menee lujaa ja välillä sitten ollaan kovasti lamassa. Talous ei myöskään ole ihan tehokkaimmillaan, koska järjestelmä ajaa helposti virheinvestointeihin ja palkitsee liikaa riskin ottamista perinteisen työnteon kustannuksella.

Minä haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei varastaisi keneltäkään (tai ainakin pyrkisi varastamaan mahdollisimman vähän). En siis halua ottaa rahaa rikkailta enkä köyhiltä. En halua ottaa rahaa kaikilta ja antaa sitä takaisin vain tietylle osalle ihmisistä. Keneltä sinä haluat varastaa ja miten sen perustelet?

Oman edun tavoitteluun liittyvät mielikuvat ovat yleensä enimmäkseen negatiivisia. Silti meistä useimmat harjoittavat sitä. Minä olen sitä mieltä, että meidän kannattaakin kaikkien tavoitella omaa etuamme, mutta meidän tulee tehdä se mahdollisimman täydellisesti eikä vain puolivillaisesti. Tällöin siitä ei koidu yhteiskunnallisesti mitään ongelmaa, kun oikeanlainen optimointi johtaa lopulta positiivisiin yhteiskunnallisiin tuloksiin.

Oman edun tavoittelusta tulee ongelma silloin, jos sitä yritetään optimoida liian pienessä mittakaavassa. Pienen mittakaavan optimointi johtaa siihen, että ensinnäkin haitataan toisten elämistä eikä itse saavuteta suurinta mahdollista etua. Joku voi ajatella, että oman edun tavoittelu väistämättä johtaa jonkun toisen ihmisen sortamiseen, mutta näin käy vain, jos ajattelee turhan kapea-alaisesti. Maksimaalisen oman edun tavoittelu ei vaadi kenenkään muun sortamista, koska sellaisesta olisi omalle tavoitteelle ainoastaan haittaa.

Jos minä haluan itselleni parhaimmat mahdolliset elinolot, niin minä en voi olla huomioimatta kaikkia muita ihmisiä tällä maapallolla. Muut ihmiset vaikuttavat merkittävästi siihen, miten hyvin minulla on mahdollista mennä. Minun tulee siis yrittää optimoida sekä omat tekemiseni että myös muiden tekemiset. Muiden tekemiset luovat perustan, joka merkittävässä määrin asettaa rajat sille, mitä minä voin omilla tekemisilläni saavuttaa. Tätä kuvaa mielestäni hyvin sellainen ajatusleikki, jossa mietitään sitä miten hyvin ihmisellä voi mennä nyt tai olisi voinut mennä vaikka sata vuotta sitten. On mielestäni aika selvää, että nykyään paljon pienemmällä henkilökohtaisella panostuksella voi päästä paljon parempaan henkilökohtaiseen elämänlaatuun kuin sata vuotta sitten. Ajan kulumisen myötä elinympäristö on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Toinen esimerkki voisi olla saman aikakauden eri alueiden ihmisten välinen vertailu. Euroopassa pääsee nykyään pienemmällä omalla panostuksella vastaavaan tulokseen kuin suuremmalla panostuksella Afrikassa. Ympäristöllä on siis suuri merkitys. Kun joskus sanotaan, että taivas on rajana omille saavutuksille, niin minä kyllä sanoisin pikemminkin, että elinympäristö määrittää rajat omille saavutuksille. Kun aikamatkailu ei ole mahdollista ja oletetaan, että on jo maantieteellisesti siirtynyt sellaiselle alueelle, johon on eniten tyytyväinen, niin sitten jää merkittävämmäksi ympäristötekijäksi muut ihmiset.

Seuraavaksi pitääkin miettiä, että miten muista ihmisistä on eniten hyötyä elinympäristölle ja sitä kautta omalle itselle. Ihmisten pääasiallinen panostus ympäristölle on työnteko. Lienee taaskin selvää, että sellaisessa ympäristössä, jossa ihmiset tekevät paljon töitä, on helpompi päästä tietylle elintasolle kuin sellaisessa ympäristössä, jossa tehdään vähän töitä. On siis saatava ihmiset tekemään mahdollisimman paljon työtä, jotta ympäristö saadaan kehittymään. Miten ihmiset sitten saa tekemään mahdollisimman paljon työtä? Ihmisiä voi yrittää pakottaa tekemään töitä, mutta sellainen on erittäin ongelmallista. Ensinnäkin minun itseni pitäisi silloin toimia pakottajana tai muuten olisin pakotettavana. Pakotettavana oleminen ei kuulosta kovin houkuttelevalta eikä se vastaa omaa käsitystäni omasta edustani. Toisaalta pakottajana toimiminenkaan ei ole kovin houkutteleva vaihtoehto. Ensinnäkin se tuntuisi pahalta ja vaikka oletettaisiin, että siihen tottuisi, niin se olisi kuitenkin työlästä ja vaatisi suuria ponnisteluja. Ihmiset eivät pidä pakottamisesta ja todennäköisesti vastustaisivat sitä kaikin mahdollisin keinoin. Lisäksi kaikki ihmisten pakottamiseen kuluva vaiva olisi pois sellaisesta tuottavasta työstä, joka parantaisi elinympäristöä. Siispä olisikin paljon tehokkaampaa ja helpommin ylläpidettävämpää, että ihmiset tekisivät työtä vapaaehtoisesti. Tämä lähestymistapa myös edesauttaisi antoisien ihmissuhteiden muodostamista.

Milloin ihmiset tekevät vapaaehtoisesti mahdollisimman paljon töitä? Silloin kun he hyötyvät siitä, eikä mikään estä sitä. On siis luotava järjestelmä, jossa työn teosta palkitaan sitä enemmän mitä enemmän siitä on hyötyä ja mitä enemmän sitä tekee. Onneksi meillä on sellainen järjestelmä. Sitä kutsutaan markkinataloudeksi. Markkinatalous siis on edellytys minun maksimaaliselle edulleni ja tietenkin myös jokaisen muun maksimaaliselle omalle edulle. Lisäksi pitää poistaa työn tekemisen esteet. Pitää siis pyrkiä välttämään ristiriitoja, katastrofeja, tauteja, väsymystä, tukiloukkuja ja tehottomuutta. Tällä tavoin saadaan omalle edulle optimoiduin ympäristö aikaiseksi.

Kun ympäristö on optimoitu, niin sitten voidaan miettiä omia tekoja. Optimoidussa ympäristössä palkinto tulee työstä, jota voi tehdä vapaaehtoisesti juuri itselle sopivan määrän mukaisesti välttäen samalla kaikenlaisia ristiriitoja, jotka estävät muita ihmisiä työskentelemästä optimaalisen ympäristön hyväksi. Minun ja kaikkien muidenkin oman edun tavoittelijoiden tehtävä on siis löytää tasapaino työlle ja vapaa-ajalle sekä arvostaa ja kohdella kunnioittavasti kaikkia muita ihmisiä ympärillä, sillä he mahdollistavat minulle ja muille maksimaalisesti optimoidun elintason.

Lopuksi jättäisin taas pohdittavaksi erään kysymyksen: Kuinka monen ihmisen haluaisit työskentelevän oman elinympäristösi eteen ja mitä se käytännössä tarkoittaisi?

Vielä kohtuullisen pieni hetki sitten suhtauduin politiikkaan samoin kuin moni muukin kanssaihmiseni. Katsoin velvollisuudekseni käydä äänestämässä, mutta siihen poliittinen osallistumiseni sitten jäikin. Aluksi äänestin valtapuolueiden ehdokkaita ihan vain tuntuman sekä joskus jopa pelkän kuvan ja ammatin perusteella. En varsinaisesti kannattanut mitään tiettyä puoluetta, mutta olihan minulle ehtinyt niistä muodostua erilaisia mielikuvia. Mikään puolue vain ei tuntunut ajavan säännönmukaisesti niitä asioita, joita pidin oikeana. Tämä selittäneekin silloisen kiinnostuksen puutteeni politiikkaa kohtaan. Kaikki vaihtoehdot vain tuntuivat jollain tapaa ristiriitaisilta.

Kaksi konkreettista asiaa vaikuttivat siihen, että kiinnostukseni politiikkaa kohtaan alkoi heräillä. Ensimmäinen oli esimerkki. Politiikka tuntuu helposti hyvin kaukaiselta niin kauan, kun ei henkilökohtaisesti tunne ketään politiikan piiristä. Vaalimainosten tuntemattomat kasvot sekä tunnettujen poliitikkojen esiintyminen mediassa luovat mielikuvan siitä, että politiikkaa tehdään jossain kaukana ja tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Minulle esimerkkiä näytti ensin eräs saman oppilaitoksen opiskelija, joka tuli valituksi kaupungin valtuustoon opiskelijoiden äänitorveksi. Vaikka en kyseistä henkilöä varsinaisesti tuntenut, niin hän kuitenkin kuului aikoinaan - laajassa mielessä - samaan “porukkaan”. Toinen esimerkki oli hyvin samankaltainen. Sillä kertaa erään toisen kaupungin valtuustoon tuli valituksi henkilö, joka aikoinaan kuului tuttavapiiriini. Nämä esimerkit eivät saaneet minussa aikaan mitään välitöntä innostumista, mutta ne istuttivat minuun poliittisen osallistumisen mahdollisuuden siemenen.

Toinen merkittävä kiinnostuksen kasvattaja oli vaalikoneiden ilmestyminen oman ehdokkaan valintaa auttamaan. Media onnistui vihdoinkin luomaan kanavan, joka sai ainakin minut uskomaan siihen, että minulla oli viimeinkin mahdollisuuksia löytää oikeasti itseni lailla ajatteleva ehdokas. Äänestämisen ei enää tarvinnut olla entisen kaltaista arpapeliä. Vaikka vaalikoneiden kysymykset saattoivat joskus olla hieman epäoleellisia tai johdattelevia, niin silti minulla oli käytettävissäni ehdokkaista paljon enemmän tietoa kuin pelkkä puolue, ammatti ja ulkoinen olemus. Erittäin oleellinen seikka oli myös se, että vaalikoneiden myötä ehdokasvalinnan lähtökohta muuttui. Enää ehdokkaan valintaan johtanut ketju ei alkanutkaan puolueesta vaan ehdokkaiden mielipiteistä. Minulle tällä oli merkitystä erityisesti sen takia, että huomasin itselleni parhaiten soveltuvien ehdokkaiden tulevan sellaisesta puolueesta, josta en ollut ennen tiennyt mitään. Seuraavaksi kokeilinkin jo, että mitä verkon hakukone kertoo minulle hakusanalla “Liberaalit”.

Lopullinen päätös pyrkimyksestä päästä vaikuttamaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon olikin helppo sen jälkeen, kun löysi ryhmittymän, jonka koko tavoiteohjelma sopi omaan ajatusmaailmaani. Vaikka Liberaalit eivät nykyisellään edes ole puoluerekisterissä, niin silti oikeaksi tuntemiensa periaatteiden puolesta kampanjoi mielellään. Näitä periaatteita ovat: sananvapaus, uskonnonvapaus, yhdistymisvapaus, elinkeinovapaus, omistusoikeus, yksityisyyden suoja, yksilönvapaus, perusturva, ympäristön suojelu, turvallisuus ja rauha. Vaikka rauha on tuossa listassa viimeisenä, niin nostaisin sen kuitenkin edellytykseksi kaikille sitä edeltäville tavoitteille. Toisaalta kaikki muut liberaalit arvot ja tavoitteet antavat mielestäni parhaimmat mahdollisuudet luoda sellainen yhteiskunta, jossa ihmisten on helpointa elää keskenään rauhassa. Silloin, kun jokaista ihmistä kunnioitetaan vapaana, omat valintansa tekevänä yksilönä eikä yhteiskunta yritä pakottaa ketään - edes yhteisesti - luotuun muottiin, konfliktien syyt minimoituvat ja ihmiset voivat tavoitella onneaan kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Olen nyt siis ylpeä Liberaali rauhan ja vapauden tavoittelun sekä niiden puolustamisen takia.

Näin lopuksi haluaisin tällä kertaa jättää kaikille mietittäväksi seuraavan valinnan: Haluatko tukea poliittiseen vastuuseen mieluummin sellaista henkilöä/ryhmittymää, jolla on hyvät mahdollisuudet päästä päättäjäksi, mutta joka onnistuessaan tekee vähintään osittain vääriä päätöksiä vai haluatko mieluummin tukea sellaista henkilöä/ryhmittymää, jolla on heikot mahdollisuuden päästä päättäjäksi, mutta joka onnistuessaan tekee juuri oikeita päätöksiä?