1. piirihallituksen puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja tai heidän estyneenä ollessaan joku piirihallituksen jäsen avaa kokouksen,
2. valitaan kokoukselle äänivaltaisista jäsenistä puheenjohtajat, sihteerit, sekä kaksi (2) pöytäkirjan tarkistajaa, jotka toimivat myös ääntenlaskijoina,
3. todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus,
4. vahvistetaan työjärjestys,
5. käsitellään piirin toimintakertomus kuluneelta toimintakaudelta,
6. käsitellään tilikertomus, tilinpäätös ja tilintarkastajien lausunto sekä vahvistetaan tilinpäätös,
7. päätetään tili- ja vastuuvapauden myöntämisestä piirihallitukselle sekä muille tilivelvollisille,
8. valitaan piirihallituksen puheenjohtaja ja muut piirihallituksen jäsenet,
9. varsinaista puoluekokousta varten valitaan piirin ehdokkaat puoluehallitukseen,
10. valitaan piirin puoluekokousedustajat,
11. valitaan yksi (1) tai kaksi (2) tilintarkastajaa ja yksi (1) tai kaksi (2) varatilintarkastajaa,
12. päätetään piirin seuraavan vuoden jäsenmaksujen suuruudet ja keräystavat,
13. päätetään piirin toiminta- ja taloussuunnitelmasta, ja
14. päätetään ehdokkaiden asettamisesta vuoden 2011 eduskuntavaaleihin.

Kokoukseen ei ole esitetty muita käsiteltäviä asioita sääntöjen määräämien aikarajojen puitteissa. Äänivaltaisia kokouksessa ovat sääntöjen mukaisesti 15 vuotta täyttäneet yhdistyksen jäsenet. Myös muut ovat tervetulleita tutustumaan toimintaan ja toimijoihin. Virallisen osuuden jälkeen iltaa jatkettaneen.

Tervetuloa!

Piirihallituksen puolesta,

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry

Pekka Tarjanne syntyi 19.9.1937 Tukholmassa, jossa hänen isänsä Päivö (myöhemmin suurlähettiläs) toimi tuolloin lähetystösihteerinä. Hänen äitinsä Kerttu oli Kansallisen Edistyspuolueen sisäministerinä murhatun Heikki Ritavuoren tytär ja Suomen Kansanpuolueen vuoden 1956 presidenttiehdokkaan Eero Rydmanin veljentytär. Vuonna 1962 Pekka Tarjanne avioitui Aino Kairamon kanssa, heille syntyi neljä lasta 1965-74, ja eläkeläisinä he asuivat ensin Espoon Espoonlahdessa ja sittemmin Helsingin Ullanlinnassa.

Tarjanne väitteli tohtoriksi jo 24-vuotiaana ja nimitettiin professoriksi 28-vuotiaana ensin Oulun, sittemmin Helsingin yliopistoon. Hänellä on julkaisuja teoreettisesta ydin- ja alkeishiukkasfysiikasta sekä tietoliikenteestä.

Tarjanne aloitti poliittisen toimintansa nuorena Vapaamielisten Liitossa, joka oli syntynyt Kansallisen Edistypuolueen hajottua Vapaamielisten Liitoksi ja Suomen Kansanpuolueeksi vuonna 1951. Nämä jälleenyhdistyivät vuonna 1965 Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi (LKP), jonka nimi on vuodesta 2000 lähtien ollut Liberaalit.

Tarjanne valittiin 1968 vasta 30-vuotiaana LKP:n (nyk. Liberaalit) puheenjohtajaksi, missä tehtävässä toimi vuoteen 1978 saakka. Poliitikkona hänet muistetaan ”sivistyneenä sovittelijana” kovapäisten kollegojen välillä. Postin pääjohtajana hän toimi 1977 – 1989 ja ITU:n pääsihteerinä Genevessä 1989 – 1999.

Tarjanne jäi ITU:n pääjohtajan virasta eläkkeelle vuonna 1999, mutta sittemmin YK päätti koota tietotekniikka ja kehitys –ryhmän edistämään tietotekniikan käyttöä kehitysmaissa, ja Kofi Annanin pyynnöstä Tarjanne perusti sen ja toimi sen puheenjohtana alkuvuosien ajan. ”Kofi Annan soitti ja sanoi tarvitsevansa minua. Vastasin ylittäneeni YK:n eläkeiän jo aikaa sitten. Hän sanoi itse päättävänsä, keitä tänne palkataan”, Tarjanne kertoi.

Tarjanteella oli lisäksi erittäin monia luottamustoimia yhdistysten ja yritysten hallituksissa, ja hän johti kansainvälistä Millennium-palkintolautakuntaa. Tarjanteen kautta Posti- ja telehallituksen pääjohtajana 1977 – 1989 pidetään merkittävän uudistumisen aikana, jonka väitetään luoneen pohjaa professori Leo Mechelin ja Fredrik Idestamin perustaman Nokian myöhemmälle menestykselle.

Suomen ensimmäinen aatteellinen puolue oli Leo Mechelinin perustama Liberaalinen puolue (1880-85). Mechelinin Liberaalisen puolueen 125-vuotisjuhla vuonna 2005 oli samalla Liberaalien 40-vuotisjuhla. Juhlan pääpuhuja, Professori Tarjanne esiintyi yhtä terävänä ja kannustavana kuin aina ennenkin kiinnittäen huomiota puolueen nousevaan nuorisosiipeen – puolueessa onkin koko sen historian ajan ollut erityisen vahva nuorisosiipi.

Liberaalista konservatiiviksi loikanneen Winston Churchillin kerrotaan sanoneen: ”Ellei nuorena liberaali, ei sydäntä, ellei vanhana konservatiivi, ei järkeä.” Tarjanne kuitenkin oli monen muun nykysuomalaisenkin tiedemiehen ja professorin tavoin elävä vastaesimerkki tuon virkkeen loppuosalle. Vielä vuoden 2007 eduskuntavaaleissa hän neuvoi Liberaalien vaalikampanjaa ja tv-vaalipaneelissa, jossa hän toimi Liberaalien yleisöedustajana ja esitti Liberaalien yleisökysymyksen, hän vastasi toimittajan kysymykseen, onko hän yhä Liberaali: ”Aina!”

Silti rahoituskohu on paisutettu suhteettoman suureksi, mikä on viemässä kansalaisilta viimeisiäkin luottamuksen rippeitä poliittista toimintaa sekä poliittista journalismia kohtaan.

Ehdokkaiden, puolueiden ja muiden yhdistysten rahoittamisessa ei ole sinänsä mitään vikaa, tarjosi rahaa sitten yritys tai yksityinen henkilö. Ammattiyhdistysten tuki on toki kyseenalaisempaa, jos koko jäsenistö ei ole tukemisen kannalla. Ulkopuolinen vapaaehtoinen rahoitus on osa demokratiaa.

Ongelmalliseksi asia muuttuu, jos rahoitusta peitellään tai siitä suoranaisesti valehdellaan. Se on omiaan herättämään epäilyksiä korruptiosta, mikä toisinaan on myös aiheellista.

Poliittisilla puolueilla, ministereillä ja kansanedustajilla ei saa olla mitään salattavaa työnantajiltaan, Suomen kansalaisilta. Sama koskee valtiota ja kuntia organisaatioina. Kaikki ne ovat olemassa yksinomaan kansalaisia varten, eivätkä ne ole mitään itseisarvoja. Julkinen organisaatio, luottamushenkilö tai virkamies, joka ei kunnioita kansalaisia sen vertaa, että pysyisi totuudessa ja avoimuudessa, on tarpeeton ja todennäköisesti jopa haitallinen.

Vaalirahoituskohu on kirvoittanut joitakin ehdotuksia vaalijärjestelmän uudistamiseksi. Ehdotuksista ulkopuolisen rahoituksen kieltäminen ja suljettuihin pitkiin vaalilistoihin siirtyminen ovat suurten ja keskisuurten puolueiden yrityksiä rajoittaa poliittista kilpailua ja siten haalia itselleen lisää valtaa. Nykyinen puoluetukijärjestelmä itsessään on toimivan demokratian vihollinen ja sen vahvistaminen muuta rahoitusta rajoittamalla tai kieltämällä johtaisi vaihtoehtoisten näkemysten sulkemiseen demokraattisesta prosessista.

Sen sijaan tuore ehdotus puoluetuen korvaamisesta politiikkaseteleillä on kannatettava ja kehittämisen arvoinen idea, mikäli puoluetuen lakkauttaminen kokonaan ei saa kannatusta. Politiikkaseteli antaisi puoluetuen jakamisen joka vuosi kansalaisten itsensä käsiin, riippumatta edellisten vaalien valtasuhteista. Oppia voisi ottaa Liberaalienkin pitkään ajamasta osittain jo toteutetusta palvelusetelimallista.

“Kannattajakorttikeräyksen puoluerekisteriin palaamista varten aloittava Liberaalit r.y. aikoo itse näyttää mallia avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja matkalla niihin”, lupaa Liberaalien tuore puheenjohtaja Kimmo Eriksson, ja jatkaa: “Liberaalit on ollut täysin jäsenmaksujen varassa ja mahdollinen ulkopuolinen rahoitus tullaan julkistamaan reaaliaikaisesti, myös ennen vaaleja.”

Liberaalit piti puoluekokouksensa Helsingissä lauantaina 26.9. ja valitsi samalla uuden puheenjohtajiston: Puheenjohtajaksi Kimmo Eriksson, varapuheenjohtajiksi Mika Mustalahti ja Patrick Uotinen sekä puoluesihteeriksi Jari Metsälä.

Liberaalien nettisivut löytyvät osoitteesta www.liberaalit.fi. Lisätietoja antaa pj Kimmo Eriksson, puh. 050-3539262, email kimmo.eriksson@liberaalit.fi.

Suomalainen kansanvalta on alennustilassa, ja syy siihen on yhteisistä asioista päättämisen vieminen liian kauaksi kansalaisista. Ikiaikainen talkooperinne ja kansallemme ominainen tunne yhteisvastuusta ovat tuhoutumassa nopeasti, kiitos vastuun sosialisoimisesta yhteiskunnalle.

Vielä ei niin kovin kauan sitten, kun yhteisössä todettiin ongelma, siihen puututtiin ja se ratkaistiin yhteistuumin. Nyt sen sijaan, että autettaisiin lähimmäistä hädässä, odotetaan ja huudetaan kasvotonta yhteiskuntaa apuun. Yhteiskunnan tulee paitsi ratkaista tilanne, myös estää sen tapahtuminen uudelleen tulevaisuudessa.

Käytännössä kaikki arjen yhteiset asiamme tapahtuvat kunnissa, kylissä ja lähiöissä. Silti politiikka, siis yhteisten asioiden hoitaminen, keskittyy jatkuvasti ylemmäs ja kauemmas kunnista. Eduskunta säätää lakeja, jotka asettavat kaikki kunnat samaan muottiin. EU:n yhtenäistymiskehitys asettaa edelleen kaikkia Euroopan valtioita yhteen muottiin. Vaan mikä onkaan helsinkiläisen ja utsjokelaisen yhteinen arki? Entäs pariisilaisen ja jyväskyläläisen?

Yhteiskunnat koostuvat yksilöistä, ja jokainen yksilö on ensisijaisesti osa omaa perhettään, omaa ystäväpiiriään, omaa naapurustoaan. Jokaisella yksilöllä on oma ympäristönsä ja jokainen on erilainen.

Yhteiskunnan tulee kohdella jokaista tasa-arvoisena lain edessä, mutta se ei voi vaatia jokaiselta samaa tai odottaa, että jokaiselle sopivat samat julkiset palvelut. Yhteiskunta ei voi pakottaa aivan erilaisista lähtökohdista, eri yhteisöistä lähtöisin olevia ratkaisemaan toistensa ongelmia. Siitä muodostuu aina järjetön kompromissi, johon lopulta kukaan ei ole tyytyväinen, lukuunottamatta sen solmineita poliitikkoja.

Yhteisten asioiden hoitaminen on palautettava paikallisiin yhteisöihin. Meidän nykyiset kuntamme eivät toimi, koska jokaisen kunnan täytyy yrittää mukautua keskimääräisen ihannekunnan muottiin, jonka kansalaisten arjesta irtautuneet poliitikot ovat luoneet. Jokaisen kunnan tulee itse saada päättää, millaisia palveluita se tarjoaa, miten se ne tarjoaa ja kuinka se ne rahoittaa. Poikkeuksena tietysti sellaiset asiat, joista meidän on yhteiskuntana luonnollisesti vastattava yhdessä, kuten maanpuolustus sekä laki ja järjestys.

Kun poliittinen valta on oikeasti kunnissa, ihmistä lähellä, yhteisten asioiden hoito alkaa varmasti myös kiinnostamaan kansalaisia nykyistä enemmän. Kuntien laajempi autonomia on parasta kansanvaltaa.

PASI MATILAINEN, Keski-Suomen Liberaalien puheenjohtaja, Jyväskylä

Edustuksellisen demokratian keskeinen ero esimerkiksi antiikin Ateenan suoraan demokratiaan on se, että yhteisistä asioista päättämiseen ei tarvita aina koko väestön kokoontumista yhteen. Sen sijaan pieni joukko valitaan vaaleilla määräajaksi tekemään päätöksiä kaikkien puolesta ja valvomaan yhteistä etua. Olennaista järjestelmälle on se, että vaaleissa katsotaan valikoituvan monipuolisesti mahdollisimman suurta osaa väestöstä edustavia henkilöitä.

Onko kuitenkaan näin? Huippu-urheilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä lukuunottamatta poliitikon tie eduskuntaan voi olla pitkä ja kivinen, alkaen usein jo nuorena jonkin puolueen nuoriso-organisaatioon liittymällä. Ajan myötä kuvioihin astuvat kunnallispolitiikka ja ehkä myös osuuskauppojen ja seurakuntien valtuustot. Harva tavallinen kansalainen menestyy vaaleissa ensimmäisellä yrittämällä, vaan urakehitys puolueorganisaatiossa ja ruohonjuuritasolla voi kestää vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen etenemistä ylimmille tasoille.

Tämän prosessin aikana poliitikot oppivat paljon paitsi puolueestaan, myös yhteiskunnasta yleensä, joskin luonnollisesti heidän oman viiteryhmänsä näkökulma painottuu voimakkaasti kokemuksen annissa. Oppiminen ja tiedon lisääntyminen on tietenkin aina hyväksi, mutta tämä voi olla jossain määrin myös haitallista näkökulmien rajoittuessa.

Pitkä prosessi tarkoittaa kuitenkin sitä, että omaan poliittiseen uraan on investoitu suuria määriä aikaa ja vaivaa. Kyse on lukemattomista viikonlopuista ja arki-illoista poissa perheen parista, vaalilautakuntavuoroista, mainosten jakamisesta, kahvin kaatamisesta, tilaisuuksista, joihin tulee vain kourallinen kuulijoita, ja niin edelleen. Luonnollisesti tälle investoinnille halutaan myös tuloksia, eli niitä ääniä olisi vaaleissa saatava. Tähän liittyy suoraan vaalibudjettien ja siten rahoitustarpeen kasvaminen.

Vaalirahoitusdebatti on kuitenkin vain oire syvemmästä ilmiöstä, joka liittyy poliitikkojen urautumiseen. Siinä missä entistä harvempi kansalainen nykyään edes kuuluu mihinkään puolueeseen, saati osallistuu sen toimintaan, poliittinen valta keskittyy yhä useammin pitkän uran tehneille ammattipoliitikoille. Voidaanko siis enää sanoa, että valtaa käyttävät poliitikot ovat edustava otos koko kansasta?

Antiikin Ateenassa päättäjiä valittiin toimielimiin arvalla. Sillä tavoin saataisiin varmasti edustava otos, ja ajatus on ainakin keskustelemisen arvoinen. Ateenalaisesta demokratiasta haluaisin kuitenkin erityisesti nostaa esille erään toisen elementin, eli sen, ettei kukaan voinut toimia samassa poliittisessa tehtävässä kuin korkeintaan kahdesti.

Nykyisinhän sama rajoitus koskee meillä vain presidenttiä. Pääministerinä, hallituksessa, kansanedustajana tai vastaavissa kuntatason tehtävissä voi periaatteessa toimia rajattomasti. Jos kuitenkin asettaisimme myös näille toimille kahden kauden rajan ja samalla ehkä myös lyhentäisimme kausia hieman, niin poliitikkojen vaihtuvuus lisääntyisi merkittävästi ja urautuneisuus vastaavasti vähenisi, kun politiikasta ei voi saada ammattia loppuiäkseen.

Ihanteellisimmillaan poliittinen vastuu voisi olla sivutoimi, josta yhden tai kahden kauden jälkeen palataan takaisin oikeisiin töihin. Ehkäpä myös päättäjien edustavuus paranisi tällöin ilman, että heidät alettaisiin valita arvalla.

PASI MATILAINEN, Keski-Suomen Liberaalien puheenjohtaja, Liberaalien puoluehallituksen jäsen, Jyväskylä

Nykyisen järjestelmän epäkohtien korjaamiseksi on tehty useita toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, joista seuraavassa tarkastellaan kahta. Näistä kansalaispalkkajärjestelmä on ollut esillä julkisessa keskustelussa. Sen sijaan lineaarinen järjestelmä, joka on esitetty aikaisemmin, on jäänyt Suomessa vähäiselle huomiolle. Ennen järjestelmien esittelyä ja arviointia on kuitenkin paikallaan tarkastella lähemmin nykyistä järjestelmäämme, jotta näkisimme, mitä uudelta järjestelmältä on vaadittava.

Nykyisen sosiaalipolitiikan epäkohtia

Nykyinen järjestelmä on toivottoman monimutkainen, joten tämä tarkastelu ei ole täydellinen. Koska nykyinen järjestelmä perustuu tarveharkintaan, pienituloisimpien ei kannata tehdä mitään tilanteensa parantamiseksi. Kaikki omat ansiot tietysti vähentävät avun tarvetta ja siis myös avun määrää, joten ne eivät lisää käytettävissä olevaa tuloa. Siksi kannattaa ennemmin olla työttömänä, kuin tehdä tilapäisiä töitä. Vakinaisia kokopäivätöitä taas ei tunnu riittävän kaikille.
Ihmiset jaetaan moniin eri luokkiin, joihin sovelletaan erilaisia määräyksiä. Koski ihmisten luokittelu perustuu moniin eri lakeihin, syntyy väliinputoajaryhmiä, joiden ongelmat eivät kuulu niinkään menettelyn piiriin. Mutkikas järjestelmä suosii ammattimaisia sosiaalipummeja ja syrjii yksinkertaisia ihmisiä, jotka asuvat kaukana kirjastoista.

Vaatimukset toimeentulon turvaamiselle

Yhteiskunnan on turvattava kaikkien toimeentulo järjestelmällä, joka täyttää seuraavat vaatimukset:
1. Täysin vailla omia tuloja olevan toimeentulo on turvattu.
2. Tilanteensa parantamista omalla työllä ei saa estää.
3. Järjestelmän täytyy olla yksinkertainen.
4. Järjestelmä ei saa olla kansantaloudellisesti mahdoton.

Julkisuudessa ehdotettu kansalaispalkka

Nykyiseen järjestelmään liittyvien epäkohtien korjaamiseksi on useaan kertaan ehdotettu siirtymistä kansalaispalkkajärjestelmään: annetaan jokaiselle, joka ei saa palkkaa, saman verran ‘kansalaispalkkaa’ kyselemättä muita perusteita. Niille, joiden palkka on ‘kansalaispalkkaa’ pienempi, maksetaan erotus.

Kansalaispalkkajärjestelmän ongelmia

Kansalaispalkkajärjestelmässä ei kannata tehdä työtä, ellei palkka ylitä kansalaispalkkaa niin paljon, että erotus korvaa menetetyn vapaa-ajan. Siten pienikin elintason parannus edellyttää hyvin palkatun työn saamista. Kansalaispalkkajärjestelmä pitää köyhät köyhinä.

Lineaarinen järjestelmä toimeentulon turvaamiseksi

Lineaarisessa järjestelmässä kunkin käytettävissä oleva nettotulo on
N = k · B + M,
missä N on käytettävissä oleva rahamäärä, B on bruttotulo, M on taattu minimitoimeentulo ja k on kerroin (0 < k < 1), joka valitaan minimitoimeentuloa vastaavasti siten, että yhteiskunta saa riittävät verotulot.

Miksi lineaarinen järjestelmä ratkaisisi ongelman

Lineaarisesta järjestelmästä havaitaan pienellä vaivalla:
1. Tuloja vailla olevalle henkilölle (B = 0) kaava antaa toimeentuloksi minimitoimeentulon, N = M. Siten myös täysin vailla omia tuloja olevan toimeentulo on turvattu.
2. Koska kerroin k > 0, bruttotulojen pienenemistä seuraa aina nettotulojen pieneneminen. Tästä seuraa, että lineaarinen järjestelmä ei palkitse palkatusta työstä kieltäytymisitä missään tapauksessa. Toisaalta omat ansiot näkyvät aina käytettävissä olevassa tulossa.
3. Lineaarisessa järjestelmässä omat ansiot ovat aina yhtä edulliset. Jokainen osaa toimia oikealla tavalla, vaikka ei olisikaan opiskellut järjestelmän hienouksia.
4. Lineaarisessa järjestelmässä yhteiskunta tukee pienituloisia ja verottaa suurituloisia. Valitsemalla kerroin k sopivasti yhteiskunnan verotulojen ja avustusmaksujen erotus riittää muihin yhteiskunnallisiin menoihin. Tällainen valinta ja siis kaikkien toimeentulon turvaaminen on lineaarisessa järjestelmässä mahdollista, jos kaikkien ihmisten yhteenlasketut tulot riittävät ihmisten elättämiseen ja muihin yhteiskunnallisiin menoihin. (Elleivät riitä, kaikkien toimeentuloa ei voi turvata millän järjestelmällä.)

Nämä havainnot osoittavat, että lineaarinen järjestelmä täyttää kaikki toimeentulon turvaavalle järjestelmälle asetetut vaatimukset.

Yhteenveto

Edellä on verrattu kahta ehdotusta kaikkien toimeentulon turvaamiseksi ilman nykyisen sosiaalipolitiikan epäkohtia. Näistä lineaarinen järjestelmä osoittautui paremmaksi. Mikään tarkastelluista epäkohdista ei esiinny lineaarisessa järjestelmässä.
Jos halutaan päästä köyhyydestä ja siihen liittyvistä epäkohdista, on lineaarinen järjestelmä otettava käyttöön.

Mikko Levanto ja Ari Okkonen

Protektionismin ansiosta Suomessa voidaan muun muassa viljellä sokerijuurikasta ja muita maataloustuotteita, jotka kasvaisivat paremmin jossakin muualla.

Protektionismilla on kustannuksensa. Kotimaiselle tuotannolle annettavat tuet maksetaan verovaroista, mikä nostaa veroprosenttia. Vaikka tukien ansiosta kotimaisten tuotteiden hinnat saadaan laskettua samalle tasolle ulkomaisten tuotteiden kanssa, korottuneen verotuksen takia nettokustannus yhteiskunnalle on suurempi kuin jos tukia ei maksettaisi ja kotimaisten tuotteiden sijasta käytettäisiin ulkomaisia.

Tullit nostavat ulkomaisten tuotteiden hintoja. Jos tullimaksuja ei olisi, ihmiset voisivat ostaa ulkomailla tuotettuja edullisia tuotteita kotimaisten kalliiden tuotteiden sijaan. Tullimaksuista hyötyvät ne muutamat ihmiset, jotka tuottavat tullimaksujen alaisia tuotteita tullirajan sisäpuolella.

Protektionismin ansiosta muutamat ihmiset pystyvät säilyttämään elinkeinonsa ja työpaikkansa, he ovat protektionismin voittajia, kaikki muut häviävät.

Paitsi että protektionismista koituu kustannuksia sitä harjoittavalle maalle, se myös estää kaupankäyntiä muiden maiden kanssa. Kaupankäynnin estymisellä on paljon kauaskantoisempia seuraamuksia kuin pelkät rahalliset menetykset. Kun rikkaat maat eivät käy kauppaa köyhien maiden kanssa, elintasoerot maiden välillä eivät pääse tasoittumaan.

Kehittymättömät maat voisivat tuoda markkinoillemme runsaasti esimerkiksi maataloustuotteita, jos niiden vain annettaisiin reilusti kilpailla kotimaisten tuotteiden kanssa. Maataloustuilla pidämme huolen siitä että kehittymättömien maiden maataloustuotteet eivät pääse markkinoillemme, ja että nämä maat myös pysyvät kehittymättöminä. Maataloustukien alasajo olisi mitä parhainta kehitysapua.

Protektionismi on suora jatke siirtomaa-ajattelulle. Sen idea on hyötyä muista maista niiden kustannuksella, eli riistää niitä. Protektionismin riisto ei kuitenkaan kohdistu ainoastaan ulkomaihin, vaan myös omiin kansalaisiin.

Mika Mustalahti
Puoluesihteeri
Liberaalit

Julkaistu Helsingin sanomissa 8.1.2008

Tällaisen parodian protektionismia vastaan kirjoitti filosofi ja taloustieteilijä Frédéric Bastiat (1801-50), tosin Ranskasta ja kynttiläntekijöistä, mutta poliitikkojen protektionistiset halut kieltää kansalaisia ostamasta haluamiaan tuotteita eivät ole muuttuneet mihinkään. Bastiat ehdotti “ratkaisuksi”, että Ranskan ikkunat olisi suljettava, jotta ulkomainen kilpailu ei pääsisi niin pahasti verottamaan kotimaisen teollisuuden elinkelpoisuutta.

Yhtä hyvin voisimme periä tulleja tai “kompensoida tukiaisilla luonnonolosuhteista koituvat haitat”, kuten MTK:lla tai SAK:lla on tapana sanoa kysymyksestä riippuen. Sitten Suomessa kannattaisivat myös banaaninviljely ja matonkutominen – elintasomme tosin laskisi entisestään. Samaan johtaisin J-P Roosin ehdotus (HS 14.10.), että suomalaisten pitäisi ostaa suomalaisia tai edes kalliita tuotteita.

Jos aurinko tuottaa valoa halvemmalla kuin suomalaiset lampputehtailijat, on parempi käyttää mahdollisimman paljon auringonvaloa, pitää suomalaisia lampuntuotannossa vain minimimäärä ihmisiä ja pääomaa ja vapauttaa muut suomalaiset tekemään jotain, jossa heistä on enemmän hyötyä. Sama pätee muuhunkin, joka on edullisempaa ulkomailla tuotettuna, sillä kysynnän ja tarjonnan laki asettaa palkat ja muut hinnat siten, että jokainen voi tehdä sellaista työtä, jossa hänestä on eniten hyötyä, ja kussakin maassa tehdään niitä asioita, joita siellä tehdään suhteellisesti tehokkaimmin. Tätä sanotaan “suhteellisen edun periaatteeksi”, ja taloustieteilijät lähes oikealta vasemmalle pitävät sitä tieteellisenä tosiasiana.

Siksi tuonnin rajoittaminen laskee sekä viejä- että tuojamaan elintasoa. Elintason nousu ja keskinäisen riippuvuuden lisääntyminen myös vähentävät sotien riskiä. “Elleivät kauppiaat ylitä rajoja, sotilaat ylittävät”, Bastiat sanoi, minkä historia sen jälkeenkin monesti vahvisti mm. ensin Bismarckin ja sitten Hitlerin Saksan ja Neuvostoliiton protektionismien myötä.

Meidän on siis poistettava laeista ne rajoitukset, jotka tekevät joidenkin ihmisten työllistämisen liian riskilliseksi tai kalliiksi. Tanskassa irtisanominen on helppoa mutta juuri siksi työnantajat uskaltavat työllistää aina kun mahdollista. Tämän ansiosta Tanskassa ihmiset kokevat olonsa turvalliseksi, kun aina löytää uusia töitä, jos vanhan menettää tai se ei muuten enää miellytä tai kaipaa uudenlaista. Suomesta sääntely on riistänyt tällaisen turvallisuuden. Jos tuloeroja halutaan tasata, se on tehtävä verotuksella ja sosiaaliturvalla eikä työmarkkinoita, tuontia tai hintoja sääntelemällä, ellei haluta laskea elintasoa ja työllisyyttä tarpeettoman paljon.

Kuten Bastiat’n aurinkoesimerkissäkin, usein halpuus tarkoittaa myös ympäristön kannalta tehokasta tuotantoa, vähäisempää resurssien kulutusta. Esimerkiksi “lentotomaatit” ovat ympäristölle edullisempia kuin kasvihuoneissamme suurella energiankulutuksella tuotetut. Tutkitusti muutenkin globaalien kuljetusten ympäristöhaitat ovat keskimäärin hyvin pieniä tuotteiden tuotannon ja kulutuksen ympäristöhaittoihin nähden. Tietysti päästöistä tulisi aina periä haittaveroja. Kysynnän ja tarjonnan laki kohdentaisi ne oikein lopputuotteiden hintoihin aivan kuten muutkin kulut.

Mika Mustalahti

Ennen kuin hoitoalan henkilöstön palkkoja korotetaan, tulisi uhrata hetki kysymykselle: Miten terveydenhoitoala on joutunut nykyiseen palkkakuoppaansa? Tämä kysymys on mielestäni paljon oleellisempi kuin se, nostetaanko sairaanhoitajien palkkaa 100 vai 500 eurolla kuukaudessa. Pidemmällä aikavälillä tavoitteena tulee olla, ettei tämänkaltaisen palkkakuopan muodostuminen olisi enää mahdollista.

Nähdäkseni perimmäinen syy terveydenhoitoalan palkkakuoppaan on kilpailun puute. Jos alalla olisi aitoa kilpailua, pikkuhiljaa kehittynyt työvoimapula olisi jo vuosia sitten alkanut näkyä palkkojen nousuna. Palkan nousu taas olisi tehnyt hoitoalasta houkuttelevamman kouluttautumissuunnan, mikä olisi hillinnyt työvoimapulaa. Hyvin toimivilla työmarkkinoilla palkka korreloi työvoiman saatavuuden kanssa.

Jotta alalle saataisiin kilpailua, tulisi terveyspalveluiden käyttäjien, eli kansalaisten, päästä itse valitsemaan missä heitä hoidetaan. Nykytilanteessa valtio on jo valinnut kansalaisien puolesta maksaa sievoisen summan kunnille, jotta ne järjestäisivät kansalaisille terveyspalveluja. Kunnilla taas on mahdollisuus kilpailuttaa terveyspalvelujen tuotanto yksityisillä markkinoilla. Tämä on tietysti parempi tilanne kuin ei kilpailua lainkaan, mutta ei vielä anna markkinoille kovin hyviä lähtökohtia toimia.

Ongelmaksi nykyisenlaisessa terveyspalveluiden kilpailuttamisessa nousee erityisesti kilpailutettavien palveluiden suuri määrä. Kun kilpailutetaan kaikkien kunnassa asuvien ihmisten terveyspalvelut yhdessä nipussa, ei voida olettaa, että monella eri palveluntarjoajalla olisi realistisia mahdollisuuksia toimittaa haluttua määrää palveluita. Markkinat toimisivat paljon paremmin, mikäli yksittäinen kansalainen voisi itse kilpailuttaa omat terveyspalvelunsa.

Vaikka kansalaiset kilpailuttaisivat itse omat terveyspalvelunsa, heidän ei välttämättä tarvitse maksaa niitä itse. Valtion tulisi määrittää kuinka paljon siltä kuluu rahaa yhden ihmisen terveyspalveluihin ja sitten antaa vastaava summa kansalaisille käytettäväksi kyseisten palveluiden hankkimiseen. Jos kansalaiset onnistuvat hankkimaan tarvitsemansa palvelut halvemmalla kuin mikä on valtion tarkoitukseen antama summa, voisi hän pitää erotuksen itsellään.

Toimivilla terveydenhoitomarkkinoilla sekä asiakkailla, että työntekijöillä olisi monia vaihtoehtoja, joista valita. Tämä pakottaisi terveyspalvelujen tuottajat maksamaan työntekijöille kilpailukykyistä ja oikeudenmukaista palkkaa, sekä huolehtimaan asiakkaidensa hyvinvoinnista, muutoinhan sekä työntekijät että asiakkaat karkaisivat muille palveluntarjoajille.

Kysynnän ja tarjonnan laki on erittäin voimakas työkalu, ja sitä tulisi käyttää paljon nykyistä enemmän. Kun markkinoille (ihmisille) annetaan liikkumavaraa, ne lopulta löytävät kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun. Jos taas markkinoita yritetään säädellä ja pakottaa ne toimimaan jollakin tietyllä tavalla, ei lopputulos välttämättä tyydytä ketään.

Mika Mustalahti

Puoluesihteeri

Liberaalit

Julkaistu Helsingin Sanomissa 13.8.2007

Tässä häviäisivät kaikki osapuolet. Tilapäistä työtä etsivä työntekijä ei pääsisi tekemään töitä niin usein kuin voisi. Työvoimaa välittävä yritys menettäisi tuloja kun tehty työmäärä tippuisi, ja työvoiman vuokraaja ei enää saisikaan työntekijää seuraavaksi aamuksi.

Entä jos takuupalkan maksaisikin työvoiman vuokraaja? Tällöin vuokraaja joutuisi puolestaan miettimään onko hänellä tarjota työntekijälle työtä riittävän pitkäksi aikaa, jotta vuokraus olisi kannattavaa. Tai saisiko vuokrattu työntekijä välittömästi vuokrauksen jälkeen uuden komennuksen. Mikäli työn vuokraajalla onkin työtä teetettäväksi niin pitkäksi aikaa, että
takuupalkan mukanaan tuoma riski on riittävän pieni otettavaksi, niin ei työnantajan kannata vuokrata työntekijää tähän, vaan palkata hänet itse.

Molemmissa tapauksissa takuupalkka olisi armoton kuolinisku vuokratyövoimaa välittäville yrityksille. SAK:n ehdotukset tekevät työnteon epätyypillisissä työsuhteissa täysin mahdottomaksi. Missä on SAK:n yrityksiltä peräänkuuluttama vastuu, kun he itse näin haluavat hankaloittaa työn tekemistä?

Mika Mustalahti
puoluesihteeri
Liberaalit rp
Helsinki

Julkaistu Helsingin Sanomissa 12.11.2006