Uhkapelejä ja pontikankeittoa vuosien takaa

Suomalainen uhkapeli perinteisesti historiassa lienee enemmänkin liittynyt nautinnon tavoitteluun, huvitteluun ja riettaisiin menoihin kuin laajaan kasinotoimintaan. Vaikka Helsingissäkin on vanha Kasino, on silti suuret tarinat opportunismista tehty syvällä korpimetsässä jossa pontikkapannut porisivat samalla kuin jätkäporukka iski korttia pöytään. Suomen uhkapelipoliittisessa historiassa voikin ajatella kaikuvan valistuksen, holhoamisen ja kansallisen identiteettiprojektin soinnut ja rytmin.

Siinä missä Suomen rikoslaki juontaa juurensa Venäjän vallan alle, ja sen johdannossa vielä vannotalotto-484782_960_720an Aleksanteri Suuren ja Jumalan nimeen, on sen arpajaisrikospykälien rinnalle noussut erillinen arpajaislaki. Rikoslaki jakeli luvattomien arpajisten järjestäjälle, tai vain sitä tarkoitusta varten huonetta pitävälle vankeutta tai sakkoa, uusi arpajaislaki menee tarkemmin moderneihin yksityiskohtiin.

Arpajaislaki on tarkka määritelmissään, eikä suotta, sillä erilaisia kuponkeja ja kuitteja on kioskeissa myynnissä moneen käyttöön. Määritelmässä on tarkasti rajattu pois sellainen tilanne, jossa arpajaisiin tai siis myös kasinopeliin osallistujan vastikkeellinen panos olisi vain postimerkki tai puhelumaksu. Tietoverkoissa siis Internet-yhteyden vastikkeellisuus ei tekisi vielä arpajaisista arpajaisia, vaikka moni tietoverkoissa tehty asia onkin suurelta osin sattuman varassa sen osalta mikä on sen tulos ja “rahanarvoinen voitto”. Olettaen siis, että tietoverkon välityksellä joku vastikkeellisesti osallistuu johonkin, esim. aiheuttaa Gibraltarin saarella nopan heiton, josta voi saada jonkin palkinnon, nousee arpajaislaki ja mahdollisesti myös Tsaarinaikainen rikoslaki elämään. Määritelmä tarkentaa vielä, jottei tule epäselvyyksiä, että laki ulottaa kouransa myös ulkomaille jos “arpoja myydään” Suomessa. Gibraltarin tietoverkko kun on samaa aluetta kuin Suomen tietoverkko, ei ulko- ja sisämailla ole enää samanarvoista merkitystä kuin mitä lainsäätäjä on ehkä ajatellut.

Uhkapelit ovatkin näemmä nousseet valistuksellisesta ja rangaistuksellisesta roolistaan kohti identiteettipoliittista kysymystä. Niillä pyritään vaalimaan yhteisöllisiä arvoja ja suomalaisuutta, jopa siinä määrin, että on uskallettu rajata ulos sellaiset tietoverkossa tarjolla olevat palvelut jotka eivät sisällä mitään “Suomessa osallistumista edistävää aineistoa”. Jää toki ylempien oikeusasteiden harkintaan se, minkälainen on se Suomen ideniteettipoliittinen aineisto, jonka voidaan katsoa edistävän Suomessa osallistumista.

Suomalainen uhkapelihistoria nivoutuu yhteen kansallisen indentiteettiprojektin, kieltolakien ja sosiaalisten kysymysten kanssa. Kansalliset viina- ja arpamonopolit säilyttävät asemansa Eurooppaan integroituneen Suomen puitteissa, toisaalta pitääkseen huolta peliriippuvaisista mutta toisaalta lujittaakseen vanhan valtion asemaa ihmisten elinympäristön dominoivana elementtinä.